Sielunhoitoa

Kaverit alkoivat olla luonani yksi kerrallaan, koska heilläkin oli näköjään omat elämänsä. Tyttöjen kanssa kokkasimme ja kävimme leppoisilla kävelylenkeillä ja nopeasti kaupoissakin, koska en halunnut olla isojen ihmisporukkojen keskellä kauaa aikaa.  Olin tietty sairaslomalla siihen saakka kunnes tuntisin olevani valmis palaamaan tavalliseen arkiseen elämääni.

Eräänä iltana pastori tuli luokseni. Hän otti minua kädestä ja katsoi syvälle silmiini. Olihan hänellä varmasti jotain sielunhoitokoulutusta takanaan, minä kun en tämän teologisen tiedekunnan koulutusohjelmaan ollut niin kovin perehtynyt. Tiedätkö, että asiat pitää pystyä käsittelemään, sitten niistä voi päästää irti ja jättää ne taakse sinne elettyyn elämään, hän virkkoi minulle hitaasti.  Tiedän, sanoin hänelle, mutta mielessä hakkaa entä jos, entä jos, ei olisikaan ollut taskulamppua eikä kukaan olisi ilmoittanut eteenpäin...

Tietty luottamus elämään pitää säilyttää, hän sanoi minulle. Tiesin että hänkin oli aikoinaan eronnut ja oli ollut melkoinen komea hulivilipoika kirkollisesta ammatistaan huolimatta. Pitää uskaltaa elää ja kokea, vaikka välillä saakin siipeensä, hän valisti minua. Me olemme valinneet haasteita tänne omaan elämäämme, tietysti jos on hieman villi, voi joutua sitten kokemaan enemmän kaikenmaailman kolhujakin. Jos ei tee mitään, niin mitään ei tule tapahtumaankaan.

Suutelin pastoria ja etenimme tällä kertaa hellästi ja hitaasti askel askeleelta. Hän jopa kysyi minulta että olenko varmasti valmis tähän tällä kertaa. Hän osasi kiihottaa minua nuolemalla ja saikin minut syttymään sekä laukeamaan. Ehkä pian olisi jälleen uuden elämäni ensimmäinen aamu.

Vivian, 246.