Puhelun ääni

Hiljaisuus huoneessasi oli raskas, melkein odottava, kun puhelin värisi kädessäsi. Et ollut edes ehtinyt painaa luuria korvallesi, ennen kuin pelkkä nimi näytöllä sai hengityksen jo syvenemään, hänen nimensä, se jonka ääni yksinään oli ollut viime aikoina vaarallisen riittävä herättämään intohimon.

Painoit vastausnäppäintä hitaasti, kuin venyttäisit hetkeä, joka oli jo valmiiksi täynnä jännitettä.

“Sinäkö se olet?” hänen äänensä tuli linjan yli matalana, sellaisena joka oli jo valmiiksi ladattu. “Minä, ” vastasit, ja juuri se yksi sana sai hänen hengityksensä muuttumaan raskaammaksi.

Hetken aikaa oli hiljaisuus. Ei kiusallinen, vaan sellainen, joka kutitti koko kehoa, pyytävä, lämmin, odottava. Hän ei kiirehtinyt. Hän antoi hetken kasvaa rauhassa, aivan kuten hän teki silloin, kun oli lähelläsi fyysisesti.

“Olen miettinyt sinua tänään, ” hän sanoi lopulta. Ääni oli matala, melkein kuiskaus, mutta siinä oli paino, jota et voinut olla tuntematta. “Miten niin?” sanat tulivat huultesi välistä pehmeinä, mutta et voinut estää pientä värähdystä äänessäsi. “Kaikenlaista, ” hän vastasi viipyillen. “Enemmän kuin olisi pitänyt. ”

Puhelimen linja oli kuuma, kuin jokainen sana olisi tullut suoraan ihoasi vasten. Sinä nojasit taaksepäin, annoit silmien sulkeutua ja kuulit hänen hitaat, tietoiset hengityksensä.

“Miltä kuulostat, ” hän jatkoi, “se kertoo jo kaiken. Ihan kuin odottaisit minun tekevän jotain… äänen kautta. ” 

“Ehkä odotankin, ” kuiskasit takaisin, ja se sai hänet vetämään terävän, tyydyttyneen hengityksen.

“Älä puhu vielä, ” hän murisi matalasti. “Haluan vain kuunnella. Sinun hengitystäsi. ”

Sinä annoit ilman liikkua hitaasti sisään ja ulos, ja tiesit tarkalleen mitä se hänessä aiheutti. Hän kuunteli jokaista pientä muutosta, jokaisen värähdyksen, jokaisen pidätetyn huokauksen.

“Juuri noin, ” hän sanoi. “Tiedätkö miltä kuulostat? Siltä kuin seisoisit aivan minun edessäni. ”

Sinä et voinut olla hymyilemättä. “Entä miltä kuvittelen sinun näyttävän?”

Hän naurahti matalasti, sellaisella tavalla joka värisytti koko vartaloasi. “Kerro. ”

Mutta et kertonut. Et heti. Annoit taas hiljaisuuden täyttyä lämpimästä jännitteestä. Puhelin korvallasi tuntui melkein sykkivältä.

“Minä kuvittelen, ” aloitat hitaasti, “että olet nojannut taaksepäin… silmät puoliksi kiinni… ja odotat minun sanovan jotain, joka saa sinut menettämään kontrollin edes hetkeksi. ”

Linjalta tuli syvä, tukeva hengitys. “Sinulla on vaarallisen hyvä mielikuvitus. ”

“Sinä annoit sille syyn. ”

Hän hymähti. Äänessä ei ollut enää pelkkää halua, siinä oli valtaa, jännitettä, pimeää varmuutta. “Sanon sinulle yhden asian, ” hän sanoi matalasti. “Jos olisit tässä, en antaisi sinun piiloutua äänen taakse. En nyt, en enää. ”

Sinä tunsit hänen sanansa kuin kosketuksina, ja pienin liike huulillasi muuttui ääneksi, jonka hän kuuli heti.

“Juuri noin, ” hän kuiskasi. “Pidä minulle vielä hetki seuraa. Ääni riittää. ”

Ja siinä puhelun varjoisessa, kuumassa hiljaisuudessa, te ette enää vain puhuneet, te hengititte samaan rytmiin, te tyydytitte itseänne yhdessä ja se riitti tuolle yölle.