Haavekuva, kontrolli ja jännite

Kaipaus ei ollut enää hiljainen tunne. Se oli kasvanut sisälläsi kuin hidas tuli, joka odotti vain oikeaa hetkeä roihahtaakseen. Ja tässä haaveessa, tässä tummassa, varjomaailman paikassa, mikään ei enää pidellyt sitä takaisin.

Huone oli hämärä, niin hämärä että valo jäi ohuiksi nauhoiksi seinille. Ilma oli lämmin, raskas melkein, ja siinä oli sellainen lataus, joka saa kehon valmiustilaan ennen kuin mieli ehtii mukaan.

Hän oli vastapäätäsi, mutta ei koskettanut. Vielä. Hän katseli sinua sillä tavalla, joka ei ollut pelkkä katse, se oli arviointi, selkeä, hallittu, painava.
Katse, joka kulki päästä varpaisiin kuin tarkistaen jokaisen tuntemuksen, jokaisen reaktion.

Kun hän liikahti, se oli hidasta ja täysin kontrolloitua. Ei kiirettä, ei epäröintiä.

Hän tuli lähemmäs, mutta ei suoraan. Hän teki pienen kaaren, kiersi sinut puolittain, aivan kuin olisi halunnut sinun tuntevan, että hän oli kaikkialla ympärilläsi, varjona, lämpönä, vetona.

Sitten hän pysähtyi taaksesi. Et nähnyt häntä, vain tunsit ilman muuttuvan hänen läheisyydestään.

Hänen sormensa koskettivat ensin niskaasi, kevyesti mutta täsmällisesti. Se ei ollut hellä hipaisu vaan tarkka, tarkoituksenmukainen kosketus, sellainen joka käskee pysymään paikoillaan ilman sanoja. Ja kehosi totteli. Se oli melkein vaistonvaraista.

Hän kuiskasi lähelle sinun korvaasi, matalalla äänellä, joka ei kysynyt mielipidettä: "Älä liiku. "

Jokin syvällä sisälläsi värähti. Ei pelosta, vaan siitä, että hän otti tilan haltuunsa tavalla, jota olit kaivannut enemmän kuin halusit myöntää.

Hän laski kätensä haaroihisi. Ote oli napakka, ei satuttava, mutta sellainen joka sanoi selvästi: minä ohjaan nyt. Hän ohjasi sinut hitaasti askelen verran eteenpäin, pakkottaen sinut tuntemaan oman kehosi liikkeet tietoisemmin kuin koskaan.

Sitten hän tuli aivan selkäsi taakse, niin lähelle että pystyi tuntemaan hänen hengityksensä ihollasi. Hän ei koskenut vielä enempää, jännite kasvoi juuri siitä kontrolloidusta pidättäytymisestä.

Hänen äänensä oli hiljainen, mutta täynnä voimaa: "Sinulla ei ole mitään kiirettä. Minä määrään rytmin. "

Hänen käsiensä liike alas selkääsi pitkin oli hidas… tarkka… sellainen joka sai selän kaareutumaan huomaamatta, ilman että hän antoi siihen lupaa.
Hän huomasi sen, tietenkin. Ja hänen hymynsä, se lähes kuulumaton, oli vaarallisen tietävä.

Kun hän siirtyi takaisin eteesi, hän otti leukasi kevyesti sormillaan, nosti kasvosi ja piti katsettasi tiukasti kiinni. Siinä katseessa oli voimaa, jota ei ollut ennen: jotain omistavaa, jotain joka ei piiloutunut nyt.

Hän ei suudellut heti. Hän antoi sinun odottaa. Hän piti sinut siinä jännitteen ja hengityksen välisessä tilassa, jossa kaikki aistit teroittuvat ja keho hakee kosketusta, jota se ei vielä saa.

Kun suudelma lopulta tuli, se oli hallittu, syvä ja voimakas. Ei sellaista, joka kysyy, sellaista, joka ottaa. Koko vartalosi reagoi siihen tavalla, joka kertoi, että kontrollin luovuttaminen ei tuntunut pelottavalta vaan vapauttavalta.

Ja juuri silloin, kun olisit halunnut liikkua lähemmäs, hän laski kätensä lanteillesi ja pysäytti sinut. Napakasti. Varjossa, hiljaisessa huoneessa, hän kuiskasi ääneen, joka oli vaarallisen rauhallinen: "Odota. Minä sanon milloin. "

Jännite nousi vielä syvemmäksi, vielä tiukemmaksi, melkein fyysiseksi voimaksi teidän välissänne.

Ja hän ei päästänyt tilannetta helpolla. Se oli osa halua, osa valtaa, osa sitä pimeää vetovoimaa, joka oli aina ollut teidän välillänne. Ja sitten tuli kuiskaus joka antoi luvan ottaa ja tulla otetuksi. Se piinaavan pitkän odotuksen laukeaminen kun me viimein yhdyimme.